|
Aikainen aamu alkoi aamiaisella, joka
sisälsi leipää, hedelmiä ja maukasta turkkilaista kahvia. Toiminnanjohtaja
Niemelä yllätti muut ilmoittamalla jäävänsä sittenkin päiväksi asunnolle
lukemaan Marita Vihervuoren kirjaa "Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä
Jugoslavian perintösodasta" ja nauttimaan siinä sivussa hiukan Napoleon-brandya.
No, jokainen taplatkoon tyylillään, ja niinpä me muut eli Anne,
Vesa & Lauri lähdimme pihalle auton luo odottamaan oppaaksemme lupautunutta
Damiria. Pian hän saapuikin varusteinaan reilunkokoinen Maglite-taskulappu
ja kamera. Aavistamatta mitään tulevista seikkailuistamme starttasimme
Volkswagenin ja suuntasimme pois Sarajevon keskustasta.
 Ensimmäinen
pysähdyspaikkamme oli kaupungin laitamilla joen rannassa sijaitseva
ihmeellinen höyrävä mädältä kananmunalta löyhkäävä valkovihreän
kuonan peitossa oleva kummallinen hökötys, joka paljastui tuhoutuneeksi
terveyskylpyläksi. Haju ja kuona tuli erittäin rikkipitoisesta vedestä,
jota pulppusi jatkuvasti kylpylän raunioista. Vesi oli kuulemma
erittäin terveellistä ja siinä kylpeminen parantaisi useita eri
tauteja, mutta jätimme uimiset tällä kertaa väliin.
Matka jatkui Ilidza-nimiseen paikkaan, jossa vaihdoimme volkkarimme
noin 40 hevosvoimaa yhden hevosvoiman kärryihin. Alue oli eräänlainen
kansallispuisto, ja siellä sai liikkua vain kävellen tai hevoskärryillä,
jotka kuljettivat turisteja parkkipaikalta parin kilometrin matkan
syvemmälle puiston syövereihin. Hevosmatkalla näimme tietä vierustavilla
pelloilla pitkiä pätkiä keltaista miinoitettu-nauhaa, ja Damir kertoi,
että alueella kulki sodan aikana serbien ja bosniakkien välinen
rintamalinja. Puistoa ympäröivillä metsäisillä kukkuloilla oli kiivaita
taisteluita ja kummatkin osapuolet olivat kylväneet paikat täyteen
miinoja. Raivaustyöt olivat vielä syrjäisemmillä alueilla kesken,
ja näimme mm. norjalaisen miinanraivausryhmän auton matkalla töihin.
 Kärrykyytimme
päättyi puiston sydämeen, jossa sijaitsi Bosna-joen alkulähde. Alueella
purojen ja vehreiden lampien keskellä kiemurtelivat pienet polut
ja sillat, joita pitkin kulkien pian löysimme alkulähteet, jossa
vesi kirjaimellisesti pulppusi suoraan maan sisästä. Vesi oli kirkasta
ja kylmää ja Damirin mallia seuraten hörppäsimme siitä maistiaiset.
 Seuraavaksi
palasimme jalkaisin hetken matkaa takaisinpäin hevoskärrytietä pitkin,
kunnes poikkesimme keltaisella miinanauhalla reunustetulle sivutielle.
Damir kertoi vievänsä meidät Josip Brozin alias Titon (* Kumrovec,
7.5.1892 - † Ljubljana, 4.5.1980) entiselle huvilalle. Aikoinaan
Tito kuulemma rakennutti huviloita ympäri Jugoslaviaa, mutta piti
erityisesti tästä mm. hulppeiden maisemien takia. Varautuakseen
kaikkeen mahdolliseen Tito myös rakennutti huvilansa alle kokonaisen
maanalaisen kaupungin, jossa voisi sodan syttyessä asua turvallisesti
pitkiäkin aikoja. Kukkuloiden sisässä kuulemma risteili enemmänkin
tunneleita, mutta iso osa oli aikojen saatossa ja viimeisimmän sodan
aikana tuhoutunut. Pätkä tunneleita oli kuitenkin vielä kunnossa,
eikä niihin pääsyä oltu mitenkään estetty. Paikka oli kuulemma aivan
yleisesti paikallisten tiedossa, mutta heitä se ei sen kummemmin
kiinnostanut. Damir oli kuitenkin aiemmin tuonut huvilalle muita
vieraitaan, ja he olivat olleet innoissaan paikasta, joten niinpä
mekin nyt olimme sinne matkalla.
Vähitellen eteemme alkoi ilmestyä enemmän ja vähemmän tuhoutuneita
rakennuksia, ja erään tuollaisen talon juurelle Damir meidät johdatti.
Siellä oli pimeä avonainen aukko, hän meni edeltä ja me muut hiukan
varovaisesti perässä.  Magliten
ja pienen ledilampun valossa etenimme kosteassa tunnelissa vältellen
lattiassa olevia reikiä ja romukasoja. Aina siellä täällä tunnelista
erkani haaroja ja huoneita, joita välillä tutkimme. Olomme oli hiukan
jännittynyt ja toivoimme lampun pattereiden riittävän loppuun asti.
Könyttyämme käytäviä useamman sata metriä pysähdyimme, ja Damir
osoitti ylöspäin lähtevää tikkailla varustettua tunnelia. Siitä
pääsisi kuulemma ulos maanpinnalle, joka oli siis noin 40 metriä
päidemme yläpuolella. Suostutteluista huolimatta jätimme kiipeämisen
tällä kertaa väliin.
 Jonkin
matkaa velä käveltyämme näimme vihdoinkin valoa tunnelin päässä,
ja pian putkahdimme ulos jonnekin huvilarakennuksen pohjakerrokseen.
Tutustuimme rakennuksen eri kerroksiin ja Damir koitti löytää lattialta
romujen keskeltä meille kranaatin sirpaleita muistoksi niitä kuitenkaan
löytämättä. Paluumatkalla autolle kävimme vielä omenavarkaissa Titon
puutarhassa ja poimimme pieniä mutta maukkaita omenia mukaan matkaeväiksi.
 Tästä
matka jatkui autolla yhä kauemmaksi Sarajevoa ympäröiville kukkuloille.
Pysähdyimme lounastauolle pieneen ravintolaan, jonka vieressä kohosi
talviolympialaisissa 1984 käytetty hyppyrimäki. Söimme maukkaan
lihaisat chevapit (paitsi kasvissyöjäedustus) ja jatkoimme
matkaa.
 Pian
päällystetty tie loppui ja vaihtui kapeaksi soratieksi. Päädyimme
pieneen vuoristokylään, jonka eräällä pellolla oli kasa vaaleita
kiviä. Tarkemmin katsottuna niistä pystyi erottamaan erilaisia kaiverruksia,
ja Damirin kertoman mukaan ne olivat jäänteitä muinaisesta paikallisesta
kristinuskosta. Uskonlahkolaiset olivat omasta mielestään kristittyjä,
mutta virallinen kirkko oli heidät kieltänyt. Nämä kivet oli kerätty
talteen uusien teiden alta, joita sotilaat olivat rakentaneet ympäri
kukkuloita. Näitä teitä matkamme eteni ryömintävaihteella kieli
kesken suuta ajaen.
 Damir
halusi viedä meidät katsomaan jossain lähistöllä sijaitsevaa koskenlaskupaikkaa,
jonka sijaintia hän ei sen tarkemmin tiennyt. Niinpä aina silloin
tällöin pysähdyimme kysymään tietä mm. paikallisilta lammaspaimenilta,
jotka paimensivat hassun näköisiä pitkän hännän omaavia lampaita.
Kun Damir varmuuden vuoksi kysyi joltain paikalliselta, onko läheisillä
pelloilla enää miinoja,  vastaus
oli vähemmän lupaava: "No, there are no mines - or very few." Tästä
kommentista huolimatta törmättyämme taas vanhoihin
wannabe-kristittyjen kivikasoihin Damir kirmasi saman tien kukkulan
rinteille kiviä tutkimaan. Hetken emmittyämme seurasimme hiukan
rauhallisemmin perässä, katsoen tarkkaan askeltemme paikat. Oloamme
helpottivat hiukan ympäriinsä laiduntavat lehmät ja lampaat.
Muutaman mutkan kautta saavuimme seuraavaan pikkukylään, jonka
piti olla lähellä etsimäämme koskenlaskujokea. Paikalliselta maatilanemännältä
saimme ohjeeksi suunnan ja aika-arvion "korkeintaan puoli tuntia
suuntaansa". Rinteessä ei näyttänyt menevän minkäänlaisia polkuja,
mutta lähdimme seuraamaan päättäväisesti etevää Damiria. Helpon
pelto-osuuden jälkeen rinne jyrkkeni, pusikot tihenivät ryteiköksi
ja pienet pörriäiset alkoivat häiritä menoamme. Lisäksi kaltevassa
maastossa eteneminen alkoi rasittamaan erityisesti Annen nilkkoja.
Edettyämme epämääräisellä suunnalla noin tunnin koskea löytämättä,
aloimme olemaan jo valmiita kääntymään takaisinpäin. Damir kuitenkin
puhui meidät ympäri ja päätimme kurkata vielä seuraavan nyppylän
taakse. Se kannattikin, sillä kukkulan laen takana avautui jylhä
rotko, joka ei tosin kuulemma ollut etsimämme. Nämä maisemat kuitenkin
tyydyttivät meitä, sillä aurinko alkoi jo vähitellen laskea.
Hetken lepotauon ja korkeimman nyppylän huiputtamisen jälkeen lähdimme
takaisin kohti autoamme. Nyt kun reitti oli jo tuttu, taival taittui
hiukan helpommin. Olimme kuitenkin jo sen verran väsyneitä, että
muutaman kerran itse kukin meinasi kaatua hankalimmissa paikoissa.
Lopulta kuitenkin löysimme autolle ja lähdimme paluumatkalle alas
kukkuloilta kohti Sarajevoa. Alamäkeä todellakin riitti, parhaimmillaan
onnistuimme päästelemään lähes 10 minuuttia ollenkaan kaasupolkimeen
koskematta.
Perille päästyämme löysimme asunnostamme tyytyväisen oloisen Antin,
joka oli viettänyt päivän leppoisasti lukien ja välillä kaupungilla
käyden. Olimme vielä kutsuneet Damirin luoksemme muutamalle oluelle,
jotka maistuivatkin rankan päivän päätteeksi. Damir kertoili meille
jonkin verran elämästä Sarajevon piirityksen aikana, ja lopuksi
vaihdoimme sähköpostiosoitteita sekä hyvästelimme hänet, sillä meidän
matkamme jatkuisi heti seuraavana aamuna.
|
